Sunnuntaina päättyy hoitovapaani ja samalla kolmen vuoden kotiäitiys. Lapset aloittavat hoitopaikassa, jonka toivon olevan heille paras mahdollinen vaihtoehto. Opiskeluni ei onneksi ole yhtä sitovaa kuin työhön paluu olisi, joten hoitopäivät eivät veny kohtuuttomiksi - päinvastoin, alkuun saamme puolipäiväisen pehmeän laskun.
Mutta kyllä tämä korventaa sieluani. Minun fiksu herkkis poikani ja vielä niin pikkuinen ja pippurinen tyttäreni, miten he pärjäävät. Toisten hoivissa, ilman minua. Tottuvatko, osaavatko olla, saavatko kaiken tarvitsemansa, ikävöivätkö liikaa, tulevatko nähdyiksi ja huomioiduiksi.
Tai tiedänhän minä, että varmasti pärjäävät ja ovat hyvässä hoidossa. Vaikka se alkuun vaatii totuttelua eikä kyyneliltäkään varmasti vältytä kumminkaan puolin, niin kyllä me opimme. Kerron heille, että päivästä tulee hauska ja äiti tulee ihan pian. Halaan illalla vähän pidempään ja luen pari satua enemmän. Sanon, että minullakin on ikävä, mutta nähdään jo parin tunnin päästä. Ihastelen heidän kanssaan hoitopaikan parkkitaloa ja pehmoista nallea. Muistutan, että toivon heidän olevan reippaita, kilttejä ja iloisia.
Laitan valmiiksi reput, joihin maanantaiaamuna pakataan vaihtovaatteet ja unikaverit. Toivotan mukavaa päivää ja suukotan pientä poskea. Tirautan itkut vasta oven ulkopuolella. Kyllä me tästä selvitään.
Tein reput Villa ja Villa-blogin ohjeella, joka oli ihailtavan selkeä ja tarkkavaiheinen. Homman työläin osuus oli ehdottomasti kankaiden tukeminen, joka edelleenkin jäi näissä vähän vajaaksi. Aloitin norsurepusta, jonka pienten kömmähdysten jälkeen olin fiksumpi pilkkureppua tehdessä.
Käyttämäni kankaat ovat tavallista puuvillaa, joihin silitin napakkaa tukikangasta sekä selkäosaan ja pohjaan (vasta pilkullisessa) kovikehuopaa. Kummankin pohjalle sekä hihnoihin käytin vanhaa retkipatjaa, jonka tikkasin kiinni. Seuraavan kerran (jos sellainen tulee) tikkaan retkipatjaa myös takakappaleeseen. Norsurepussa vetskarina on musta metriketju, mutta pinkin vetskarin askartelin kangaskaupan myyjän hämmästyneen katseen alla pitkästä takkiketjusta ja lyhyen ketjun vetimestä. Nahkamerkit tein meisteillä ja vasaralla, toisessa lukee Unique 2016 ja toisessa Handmade 2016.
Olen tyytyväinen lopputuloksiin ja kieltämättä helpottunut saatuani nämä pois to do-listaltani. Ergonomian kannalta nämä eivät ihan huiput ole (todnäk siksi, että selkäosa on vähän lörppö), mutta eivät ne muksut näitä selässä vielä ole kantamassakaan. Reput näyttävät kivoilta ja toimivat, sehän riittää!
Joko teillä on lapset aloittaneet hoidon, kuinka se on sujunut? Pientä tsemppausta vailla taidan olla, jotta huoleni asiasta helpottaa...
Meillä on viikonloppuna tiedossa rakkauden huumaa ja häähumua, sillä ystäväni menee naimisiin ja saan kaasona olla hänen rinnallaan. Peukut pystyssä siis sillekin, että suoriudun tehtävästä kunnialla. Muisk ♥